Kalevalan naisia kaikille

Voi miten hedelmällinen kurssi oli tämä! Nyt, keväällä 2017, viimeistelen Kalevalan naisia käsittelevää kirjallisuustieteen väitöskirjaani ja kolme omaelämäkerrallista romaania julkaisseena kaunokirjoittajana suunnittelen yleistajuisen ja hauskan tietokirjan kirjoittamista väitöstutkimukseni pohjalta. Tietokirjan kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista en kuitenkaan tiennyt juuri mitään, ja kun huomasin tämän kurssin mainoksen, tiesin heti, että tuonne! 

Työstin neljälle viidestä tapaamiskerrasta uuden Kalevalan naisia käsittelevän tietokirjan aloituksen. Ensimmäisessä versiossa kirjoitin kuin nyt väitöskirjan kirjoittaja kirjoittaa: moitiskelin aikaisempia Kalevalan naisista tehtyjä tulkintoja, vyörytin teoriaa ja keskityin siihen, mikä ei ole aikaisemmin mielestäni toiminut. Vähitellen, toisten kurssilaisten ja opettajan lempeänsitkeän palautteen ansioista, pystyin irtautumaan tieteen tekijän roolista ja aloin miettiä tutkimustani toisella tavalla; keskittyen enemmän siihen, mikä siinä tuntuu olennaiselta ja puhuttelevalta. Viimeisessä versiossa sain mukaan kepeyden, ilon ja huumorin, ja enää teksti ei töksähdellyt teoriaan, joka olisi törröttänyt kuin naula puusta vaan naulat upposivat puuhun antamaan rakennetta. Otan tähän näytteeksi katkelman tekstistäni, jonka idea on avata Kalevalan tekstiä sellaiselle lukijalle, joka ei sitä entuudestaan tunne. Tämä pätkä on prologista, jonka otsikkona on ”Umpisuossa eli Jouhakaisena".

Tuleekohan telkkarista näin aamupäivällä mitään? Onkohan päiväposti vielä laatikossa? Onkohan Lontoossa oleva ystävä laittanut kortin? Onkohan Facebookissa uusia, hauskoja päivityksiä?

            Kalevala makaa pöydällä ja odottaa taas lukemistaan, mutta jo järkäleen koko ja trokeepoljentoinen kieli lannistavat. Eivätkä sen laulajalurittelun jälkeiset alkusanatkaan lupaa varsinaista lukuilottelua:

            ”Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi:

            yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat;

            yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja

            kapehesta kantajasta, Ilmatteresta emosta.”

           

Yksinpä yksin, niinpä niin, hohhoijaa.

            Pitäisi istua alas ja alkaa lukea mutta puuhailen kaikkea muuta. Yhtäkkiä on siivottava koti ja alavarasto.

            On vietävä vanhat valokuvakehykset ja viitisen vuotta pahvilaatikossa lojuneet lautapelit kirpputorille.

            On pantava kiertoon vanhat matot, vietävä kittanaksi käyneet vaatteet UFFin konttiin ja vanhat valokuvakehykset, taulut ja kirjat SPR:n kirppikselle, ja kun se on tehty, mietin että nythän voisin kokeilla niitä provencelaisia laventelimansikoita ja calvadosvaahtoa, josta joskus jostain luin… (Olikohan se Gloriassa? Vai ehkä Avotakassa?)

            Touhuan touhuan touhuan kunnes on pakko panna hyörinälle stoppi ja avata Kalevala.

            Intromaisen alun jälkeen meille esitellään ilman impi, Väinämöisen synnyttäjä:

           

            Olipa impi, ilman tyttö,  kave luonnotar korea.

            Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä

            Ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.

            Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,

            Aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä

            Ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

Impi laskeutuu ilmasta alas laineille ja hänen kelluessaan vedessä tulee raju itätuuli, vähän niin kuin Almodóvarin elokuvassa Paluu, jossa rajun itätuulen pelätään sekoittavan naisten päät. Kalevalainen itätuulenpuuska hedelmöittää ilman immen, ja impi, tai nyt siis veden emo, on raskaana vuositolkulla:

           

            Kantoi kohtua kovoa, vatsantäytettä vaikeata

            Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä;

            Eikä synny syntymien, luovu luomatoin sikiö.

Haa! Ensimmäinen yhteys ilmen impeen bongattu! Minullakin on enimmäkseen tuollainen olo. Että pitäisi luoda ilmoille yhtä ja toista. Pitäisi aloittaa yli kymmenen vuotta suunniteltu keittiöremontti ja järjestää espanjalaistyyppiset koko yön ruokakutsut jossain ihanassa paikassa veden äärellä, missä olisi elävää musiikkia, vartaassa tirisevää lihaa ja puissa roikkuvia erivärisiä paperilyhtyjä. Sitten pitäisi kiertää ajan kanssa läpi paikalliset taidemuseot. Lukea Dostojevskin ja Doris Lessingin koko tuotanto. Katsoa Areenalta monta väliin jäänyttä huippusarjaa. Ottaa yhteys jossain Porin suunnalla asuvaan ja etäiseksi jääneeseen sukulaiseen. Ja ainakin kerran elämässä pitäisi juosta maraton ja käydä New Yorkissa ja ehkä myös Japanissa niissä utuisilla vuorilla olevissa zenkylpylöissä, missä ovat paperiset liukuovet ja ihmisillä ja mustat varvastossut ja missä niiataan ja puhutaan kauniisti ja hillitysti.

Tämä kurssi sai minut katselemaan tutkimustani aivan toisesta, laveammasta ja samalla myös syvemmästä näkökulmasta. Jos hyvin käy – jos rahoitus järjestyy ja kustantaja innostuu – reilun vuoden, tai viimeistään parin, päästä teksti on valmis ja kansissa. Sen lisäksi, että sain tietokirjasuunnitelmani rullaamaan, innostuin popularisoimaan väitöstäni myös toisella tapaa, eli yliopiston viestintäihmisten avulla teimme Kalevalan päivän kunniaksi väitöksestäni pienen etukäteismainosvideon, jonka linkkaan myös tähän oheen.
https://www.youtube.com/watch?v=mBqv95_X_os&feature=share

Kiitokset mahtavasta kurssista – sekä toisille kurssilaisille että taitavalle ja innostavalle opettajalle!