Lopetetaan tiede!

Lopetetaan antropologia! Näin uutisoi Suomen Kuvalehti 24.2.2017 ilmestyneessä numerossa. Myönnän, että teksti osui ja upposi. Lukiessani en tosin pohtinut sitä, miten saisimme kaikki yliopistossa koulutetut antropologit työllistettyä nopeasti valmistumisensa jälkeen koulutustaan vastaavaan työhön. Sen sijaan mietin koko ajan, että tekstin otsikko olisi voinut olla Lopetetaan historia! Lopetettiinhan taannoin Japanissa kokonaisia humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä tiedekuntia valtion yliopistoista. Lakkautuksien tarkoituksena oli vähentää teoreettista koulutusta ja lisätä panostusta sellaisille aloille, joista olisi enemmän suoraa hyötyä Japanin teollisuudelle.

Suomen Kuvalehden teksti kiteytti käytännössä sen, mitä olen viimeisen vuoden aikana pohtinut korkeakouluille asetetusta kolmannesta tehtävästä. Siis siitä tehtävästä, jota niin kovin mielellään ja herkästi korostetaan tutkimuksen ja opetuksen rinnalla, mutta unohdetaan viimeistään silloin, kun olisi konkreettinen aika toimia. Viimeistään tällä kurssilla olen alkanut ymmärtää, että ehkä minun pitäisi muuttaa kokonaan tutkimukseni lähtökohtia. Tälläkin kurssilla kuulin maininnan, että tutkijoita on 13 tusinassa. Miten ihmeessä minä voisin tuollaisessa tilanteessa työllistää itseni tekemällä historiantutkimusta? Ja ennen kaikkea, miten voisin osaltani perustella, että yliopistoissa tehdään tulevaisuudessakin tutkimusta historian alalta?

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Joillekin kirosana, minulle mahdollisuus. Päätin tuoda tutkimuksen, tai tässä tapauksessa historian, lähemmäksi ihmisten arkielämää. Miten se olisi mahdollista toteuttaa Jyväskylässä?  Kurssin alussa ajattelin nuorten olevan se ryhmä, johon kannattaisi yrittää vaikuttaa. He kuitenkin tulevat tulevaisuudessa määrittämään, onko tieteellä ylipäätään yhteiskunnallista arvostusta. Kohderyhmä muuttui realiteettien johdosta pian turisteihin, ja historiasta kiinnostuneisiin paikallisiin. Alkuperäisen idean foorumi, tai pikemminkin alusta, sen sijaan pysyi samana. Tieteen popularisoimiseen päädyin valjastamaan kapineen, josta luopuminen aiheuttaisi suurimmalle osalle meistä vieroitusoireita: älypuhelimen.

Ideoin historiallisen mobiilisovellutuksen, jossa olisi lisättyä todellisuutta (augmented reality). Tarkoituksenani oli kurssilla tehdä Jyväskylän kaupungille suunnattu myyntivideo, mutta teknisten vaikeuksien vuoksi pystyin esittelemään lähinnä Jussi Jäppisen uusimman teoksen kuvia. Varsinaisesti ideasta en kirjallisesti uskalla kertoa paljoa, varsinkin kun viimeisten viikkojen aikana mediassa on vastaavanlaisia ideoita uutisoitu lähes viikoittain. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan luoda virtuaalitodellisuutta, jossa kaikki on keinotekoista, tai tuoda jyväskyläiseen maisemaan pieniä historiallisia pokémon-hirviöitä.

Projektini ei edennyt kurssin aikana siihen pisteeseen, että olisin voinut esittää ideaani uskottavasti sovellutuksen rahoittaville tahoille. Viimeisen tapaamisen jälkeen sain kuitenkin kahdelta yritykseltä varmistuksen, että teknisesti idean toteuttaminen on mahdollista. Karkean hinta-arvion olen jälkeen olen ensinnäkin ottanut yhteyttä Jyväskylän yliopiston innovaatiopalveluihin ja ilmoittautunut Jyväskylän Yritystehtaan kursseille. Toisaalta hinta-arvio ohjasi ajattelemaan myös suuremmassa mittakaavassa. Sovellukselle pitää hakea esimerkiksi EU-rahoitusta. Eikä kotikaupunkini Jyväskylä välttämättä ole se ensimmäinen sovellutuksen toteutettu kohde, vaan näyttää siltä, että samanaikaisesti pitää ottaa haltuun useampia kohteita.

Kurssin aikana tapahtui paljon. Suhteeni tieteen popularisointiin muuttui vielä entisestään positiivisemmaksi. Ymmärsin, että jopa humanistisesta tutkimuksesta voi tehdä kaupallista. Vielä perustavampaa laatua saattaa olla kuitenkin se ajatus, että me saatamme olla yliopistolla monessakin suhteessa liian syvällä tieteen tekemisessä. Mielestäni meidän pitäisi myös aidosti muistaa yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Viime kädessä ympärillä oleva yhteiskunta määrittää sen, minkälaista tiedettä teemme jatkossa.