Oppimispäiväkirjapostaus

Oma projektini oli lopulta Ipadilla tehty ”nukketeatteri”-esitys opettajien ja tutkijoiden erilaisista käsityksistä. Aion vielä kääntää sen englanniksi, hieman viimeistellä näyttelijätyötä sekä editoida videoon alun ja lopun. Käytän sitä ainakin huhtikuun lopussa eräässä kongressissa, jossa esittelemme tutkimuksiamme opiskelijoille. Voin käyttää videota myös aina esitellessäni tutkimusartikkeliani, koska video on oikeastaan johdanto aiheeseeni ja tausta-ajatteluuni. Tiedeviestinnän tasoilla se sijoittuu jonnekin tutkijoiden välisen viestinnän ja pedagogisen tason välille.

Projektini aihe oli jännä, koska periaatteessa popularisoin popularisoinnin tarvetta käsittelevää keskustelua. Opettajathan usein kokevat, että he eivät saa tutkimustiedosta oikein mitään irti. Alan keskustelua seuranneena tuntuu, että opettajat ja tutkijat eivät oikein puhu samaa kieltä. Mielestäni tutkimustiedon paremmassa hyödyntämisestä käytännön elämässä olisi paljon potentiaalia, mutta myös kehittämisen varaa. Periaatteessa tutkimuksen tehtävänä tai lähtökohtana on lasten, nuorten tai aikuisten elämän parantaminen. Tutkimus ei ole irrallinen saareke yhteiskunnasta. Edustan ehkä liiankin paljon tutkimuksen itseisarvon ja sivistyksen sijaan eräänlaista hyötynäkökulmaa, jossa tutkimuksen tulosten pitäisi aina olla hyödynnettävissä.

Minulla on aika laaja näkökulma popularisointiin. Mielestäni se on kuulijan huomioon ottamista. Voisi helposti kuvitella, että popularisointi ei koske asiantuntijoiden tai tutkijoiden välistä viestintää, mutta aika monella on varmasti kokemusta puuduttavista luennoista ja epäselvistä esitelmistä. Jos viesti ei mene perille, viestiä tulee muuttaa. Viestinnän mukauttamista voi pitää jollain tapaa popularisointina. Käytän itse paljon tehokeinona huumoria, koska uskon, että mukavassa ilmapiirissä viestini menee tehokkaammin perille.

Olen tehnyt paljon töitä kehitysvammaisten ihmisten kanssa selkokielen ja ymmärrettävyyden parissa, joten oma ”popularisointityylini” myös asiantuntijaviestinnässä tulee aika pitkälti sieltä. Viestiessä minun on rajattava ja usein karsittava sisältöä ja mietittävä, mitä oikeastaan haluan sanoa. Viesti on tehtävä sanatasolla ymmärrettäväksi, eli esimerkiksi vaikeat sanat ja pitkät ilmaisut on mukautettava tai ainakin selitettävä. Sen jälkeen minun on mietittävä tekstiäni tai esitystäni lukijan tai kuulijan kannalta. Mitä kuulijat tai lukijat tietävät jo valmiiksi? Missä järjestyksessä asiat kannattaa esittää? Jääkö viestiini aukkoja?

Samojen kysymysten pohtiminen toimii esityksen suunnittelemisen lisäksi niin selkokielisen tekstin kuin tieteellisen artikkelin kirjoittamisessakin.  Myös samat haasteet pysyvät? Yksinkertaistanko liikaa? Jääkö jotain oleellista kertomatta? Olenko itse ymmärtänyt oikein?  Otinko varmasti kaikki näkökulmat huomioon? Tärkeimpänä ohjenuorana pidän kuitenkin kuulijan asemaan asettumista. Mitä heidän pitää tai mitä he haluavat saada viestistäni irti? Jos omaa projektiani käsittelee tämän kysymyksen näkökulmasta, niin ajattelen, että voimakas yksinkertaistaminen on sallittua, koska kyse ei ole esitykseni pääasiasta. Haluan videolla välittää kuulijalle kuvan erilaisista aiheeseen liittyvistä mielipiteistä johdannoksi omaan työhöni. Koska oman projektini viestintätavoitteeni (Why?) oli näin matalalla, niin en käytä omaa ja kuulijoiden energiaa yksityiskohtien selvittämiseen.   

Suattaapi olla, että linkitän videon tähän teillekin sitten kun se valmistuu lähempänä tuota virallista julkistuspäivää ja saan ulkopuolisen ääninäyttelijän työmotivaation pakotettua kuntoon.

Kiitos kurssista kaikille!

Lauri