Hannun lopputeksti

Suomalaista yrittäjyyttä


"Ai saakeli, perhanan perhana". Näillä sanoilla alkoi Mikkolan perheen isännän eräs marraskuinen työviikko vanhan maatalon pimeässä tuvassa. Isäntä oli kahvipannua hämärissä hapuillessaan lyönyt isovarpaansa perheen iltatähden Kiinassa valmistettuun muoviseen lelunkilluttimeen ja haavahan varpaaseen oli tullut.

Isäntä istui penkille varvastaan laastaroimaan, emännän avustuksella tietysti, eihän hän tällaisia asioita tehnyt ilman Sirkkaa. Eikä paljon muutakaan, niin hyvin olivat askelmerkit vuosien mittaan yhteen sopineet. Kun haava oli puhdistettu ja laastari asetettu paikoilleen, istahtivat puoliskot penkille vierekkäin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen isäntä sanoi Sirkka-vaimolleen: "Eiköhän aleta valmistaa oikeita ja kunnollisia puuleluja maailman lapsille. Ei tuommoisia joutavia killuttimia, joilla rikkoo itsensä". Vaimo oli kyllä vuosien mittaan tottunut, että mieheltä eivät ideat lopu. Se oli sukuvika. Hetken pohdittuaan Sirkka rohkeni epäillä hankkeen menestymismahdollisuuksia. Maailma oli täynnä kiinalaisia edullisia leluja, joita kauppojen hyllyt, esitteet ja tv –mainokset pursuvat. Jo epäilyä lausuessaan Sirkka tiesi sen turhaksi. Reino oli nopea päästään ja silloin kun ideaa pukkasi, se tuli sekunneissa ja yleensä aika valmiina. Suorastaan hämmästyttävän valmiiksi mietittynä. Sirkka oli joskus mietiskellyt A -studiota katsellessaan, että kyllä Reino olisi loistava konsultti. Hoitelisi ukkopaha puolentusinan paperipölyisen virkamiehen innovaatiopaperit ja vuoden työt parissa päivässä. Mutta Reino ei ollut konsultti. Reino oli yrittäjä jo kolmannessa polvessa ja ylpeä siitä. Niin oli Sirkka oikeassa tälläkin kertaa. Valmista oli tarjolla. Näin kuului Reinon tarina.

"Ajattelepas, vaimokulta nyt tätä leluasiaa tosissasi. Kylän tilanne on mikä on. Hommia ei ole kohta kenellekään. Meillä nyt sentään talous vielä mallillaan, mutta kyllä vielä tekisi mieli vähän hönkäistä jotain uutta ja isompaa. Meillä on tuossa pihamarkilla toimiva ja nykyaikainen puuntyöstölinja ja osaamistakin löytyy. Kylällä rakennusliikkeemme peruja suuri ja toimiva märkämaalaamo ja osaavat ukot, tosin nyt pilkkihommissa. Pääsisivät takaisin työnsyrjään, hyviä miehiä ovat. Sinähän se olet meidän rätingit hoidellut ennenkin, hoitelisit ne nytkin. Papereiden lisäksi osaat kangastöitä ja kieliä. Kunnon leluissa on toisinaan myös kankaita ja sen sellaista. Leluja pitää osata kaupata myös ulkomaille. Kunnan miehet suhtautuvat yrittämiseen myönteisesti ja ovat varmasti mukana minkä voivat. Kunnon lelu ei ole keltainen tai punainen vaan värikäs ja siinä on hauskoja ja lapsia kiinnostavia kuvioita. Niiden tekemiseen on peräkylällä käteviä taiteilijoita,

joiden luomuksia nykyisellään ei taida kaivata oikein kukaan. Kuntahan niitä ennen osteli kunnantalon seinille, mutta eipä ostele enää. Tällä menolla ei kohta ole koko taloa."

Tovin tuumaustauon jälkeen Reino viimeisteli tarinansa. Loppusilaus ja kaikki olisi tekemistä vaille valmista. "Se meidän Olli-poika saa nyt pikkusen jelppiä meitä kun on siellä Katajanokalla Keskon konttorissa pomomiehenä. Poika varmasti tietää, miten saamme lelumme markettien hyllyille. Sen verran minäkin asioista ymmärrän, että ei niitä nykyään kierrellä puodeissa kauppaamassa. Yhdellä lapulla sovitaan jopa sadoista kaupoista. Valikoimista ja peitoista se poika aina höpöttää. Simo –poika saa suunnitella työstökuvat ainakin aluksi. Saa nyt maksella meille opintotukensa takaisin. Mehän ne sen insinööriopinnot makseltiin. Ei tarvinnut pojan roikkua Kelan luukulla lakki kourassa vaan sai lukea kirjansa rauhassa. Mielellään se varmaan meitä auttaa. Tiedä vaikka innostuisi hommiin enemmänkin. On se sen verran isiensä mallinen yrittäjämies eikä mikään joutavien lappujen tuhertaja, vaikka insinööri onkin. Niin ja tuo meidän pikkuinen Mimmukka saapi varmasti itselleen mieleisen viran. Voi toimia vähän niin kuin tuotekehittelijänä ja koeleikkijänä. Minä hoitelen pankin miehet ja Finnveran".

Melko päivälleen kaksi vuotta on nyt kulunut siitä kun Reino löi varpaansa kiinalaiseen rihkamaleluun. Mikkolan vanha ja monet nähnyt suuri tupa kuhisee porukkaa, kaikkiaan lopuilleen sata ihmistä. Oli pankinjohtaja, kunnan miehiä ja naisia, Finnveran paikallisjohtaja, Keskon ostojohtaja, omat pojat. Lisäksi paikalle olivat lentää hurauttaneet Gunter ja Maria, sirkan vanhemmat opiskelijavaihdon ajoilta. Muut olivatkin sitten omaa porukkaa, niin Reino aina sanoo, firman työntekijöitä. Heitä oli siunaantunut parissa vuodessa lopuilleen 70.

Vielä samana iltana Kymmenen uutisten jälkeen Sirkka oli hankkeeseen myöntynyt ja sen jälkeen Reino oli ollut kuin savolainen trombi. Aluksi oli puhunut pankin mukaan Finnveran avustuksella. Itse asiassa rahaa tarvittiin lähinnä vain markkinointiin. Tukiakin olisi ollut tarjolla, mutta Reino sanoi aina, että tuet kuuluu vanhuksille, sairaille ja lapsille. Yrittäjä ei tukia tarvitse. Koneet ja laitteet olivat olemassa, samoin toimitilat. Olli oli auttanut myynnissä ja Simo oli piirtänyt mallit ja työstökuvat koneille. Peräkylän taiteilijat oli Reino hehkuttanut oikein luovuuden puuskaan ja jälki oli sen mukaista. Heti ensi metreillä selvisi se, mitä Reino arvelikin. Kysyntää oli, mutta tekijöitä vähemmän. Idästä olisi saanut, mutta EU -alueelle ne eivät eettisistä syistä kelvanneet. Käyttivät kai lapsityövoimaa. Reino päätti varmuuden vuoksi olla puhumatta Mimmukan osuudesta mitään ja leikkiähän se olikin eikä työtä. Varmuuden vuoksi kuitenkin.

Varsinainen kasvun rysäys oli kuitenkin tullut melko yllättävältä kulmalta. Kyllähän he Sirkan kanssa tiesivät mikä pienessä saksalaisessa perheessä asuva Gunter oli miehiään, mutta siitä ei saanut sanoa sanaakaan kenellekään. Tässä asiassa Gunter oli ehdoton ja tiesi kylää, että Sirkkaan ja Reinoon saattoi luottaa. Ei tiennyt nytkään kukaan muu Reinon ja Sirkan lisäksi kenestä on kysymys, eivät edes omat pojat. Gunter ja hänen perheensä nimittäin omistavat lukuisiin maihin levittäytyneen kauppaketjun, Lidlin. Reinon mielestä Gunter oli kaikin puolin käypä ja reilu mies, mutta kaupalleen olisi voinut keksiä vähän helpommin lausuttavan nimen. Nimeä sanoessa kun meinaa kieli muljahtaa solmuun. Reino oli leikin päiten asiasta Gunterille maininnut ja Gunter oli vastannut, että ei tuo Sirreipomp Oy myöskään aivan istunut saksalaiseen suuhun. Sirreipomp oli Mikkolan lelufirman nimi. Reino sen keksi ja se oli Reinon mielestä passeli ja rimmasi kuulemma hyvin. Nimi tuli tietysti Sirkasta ja Reinosta. Pomp lopussa kuvasi Reinon mielestä mukavasti leikkimistä, Mimmukkakin pomppi alvariinsa. Gunterin mukaan homman kruunasi Sirreipompin ympäristösertifikaatti BIG 2020. Reino ei rehellisyyden nimissä ollut mokomasta lapusta kovin innostunut, mutta Simo oli maininnut, että se kannatta ilmineerata. Gunter kertoi sen olevan Keski-Euroopassa harvinainen ja arvostettu.

Gunter oli tilannut kaikkiin myymälöihinsä 250 kpl kahta erilaista lelua, koe-erä kuulemma. Mikkolalaisille se ei ollut mikään koe-erä. Se tarkoitti 7500 myymälää ja jokaiseen siis 500 lelua. Yhteensä siis 3,75 miljoonaa lelua, joista kauppahinnaksi oli sovittu neljä euroa. Alvia ei tullut, koska kyseessä oli Sirkan kertoman mukaan Reinolle hieman etäisempi yhteisömyynti. Kauppa oli joka tapauksessa 15 miljoonaa euroa ja kun kotimaan kauppakin kävi, oli aloitus melkoinen rysäys. Sirkkaa huimasi ja jotkut toppuuttelivat. Finnveran mies neuvoi pienentämään ensimmäistä tilausta, ettei tuotanto tukehdu. Reinon mielestä ajatus oli päätön. Oli siinäkin elinkeinomies parhaasta päästä. Reino oli sanonut, että se ei pelaa, joka pelkää ja että Mikkolassa oli oltu jouten liian kauan. Nyt oli töiden aika.

Tuotannon Reino oli murjonut ensi töikseen kolmeen vuoroon, että konekanta riitti. Kunta tuli vastaan tiloissa, niitähän oli tyhjillään riittämiin. Omat tilat riittivät tuotantoon, mutta materiaalivarasto tarvittiin, samoin lähettämö. Ne löytyivät saman tien kunnan tiloista. Koko kylä oli muuttunut hetkessä yhdeksi lelutehtaaksi. Kaikki oli mennyt ajallaan ja Gunter oli tyytyväinen omaan myyntiinsä. Eihän hän normaalisti itse mitään lelukauppoja toimitellut, mutta kun oltiin tuttuja. Uusia tilauksia sateli ja firma kasvoi. Mikkolaan oli muutama kuukausi sitten perustettu toinen kauppa ja kolmas oli tulossa. Kunnan talous alkoi kukoistaa kuin salaman iskemänä.

Kunnanjohtaja oli Reinolle ehdotellut neuvoksen arvonimeä, mutta Reino oli kehottanut laittamaan ne rahat vaikka koulun korjaamiseen. Hän oli yrittäjä kolmannessa polvessa, siinä oli arvonimeä kerrakseen.

Tupa kuhisi, pitkä pöytä notkui kylän hirviporukan lahjoittaman hirvipaistin painosta. Sahtiakin oli tarjolla. Sirkka ja Reino istuivat samalla tutulla paikalla penkillään. Puheen sorinan alle jäi heidän vaatimaton juttelunsa. Reino hörppi sahtia suuresta tuopista, oli perhosia vatsassa. Vaikka Reino oli reipasotteinen mitään pelkäämätön toiminnan mies, tällaiset tilanteet pakkasivat jännittämään. Pitäisi kuulemma pitää puhetta ja kertoa vähän tuloksesta ja tilanteesta. Aika hankala paikka. ruveta nyt tuloksilla retostelemaan ja tilanteesta raportoimaan kaikelle kansalle. Reino tuumasi, että tämän Reino hoitaa niin kuin Mikkolan miehillä on tapana, lyhyesti. Hän otti pari pitkää kulausta sahtia, nousi seisomaan ja rykäisi kuuluvasti. Väki hiljeni. Näin kuului Sirreipomp Oy:n toimitusjohtajan juhlapuhe ja tiedotustilaisuus, molemmat samassa paketissa:

"Kröhöm, tuota ehtoota vaan kaikille ja tervetuloa Mikkolan tupaan. Tämä meidän leluhomma on lähtenyt aika mukavasti ja vauhdilla liikenteeseen. Töitä on luvassa ja talous on melko mukavalla mallilla. Niin, että ei ole mikkolalaiset mitään kruununraakkeja eikä Reinokaan ihan ruosteessa. Hemmetin moiset kiitokset koko porukalle. Kippis! Sama Saksaksi, Danke und Prost!