Popularisointia leikin varjolla

Kurssin aikana kävi moneen otteeseen selväksi, että tarinallistamista kannattaa hyödyntää tutkimuksen popularisoinnissa. Sen vuoksi pyrin hahmottamaan omaa oppimiskokemustani aristoteelisen dramaturgian perusperiaatteiden avulla.

Hyvässä tragediassa on Aristoteleen mukaan oltava alku, keskikohta ja loppu. Lähtötilanne oli se, että kurssin alkaessa olin kiinnostunut lähinnä perinteisistä tieteen popularisointimuodoista, kuten yleistajuisen lehtiartikkelin tai blogin kirjoittamisesta. Siksi iski lievä shokki kun valkeni, mikä on kuuminta hottia nyt myös akateemisessa maailmassa: YouTube-videot! OMG! Tätä en olisi voinut ikinä kuvitella vielä 2000-luvun alussa, kun vakavikkoina opiskelijoina pilkkasimme Esa Saarista ja hänen hassuja kravattejaan. 

Kriittinen filosofiminäni valitti: O tempora, o mores! Sisäinen tarinankertojani innostui kuitenkin mahdollisuudesta leikitellä luovasti uusilla popularisointikeinoilla. Päätin siksi tarttua alunperin vitsillä ehdottamaani projektiin, eli animaation tekemiseen aristoteelisen tragedian perusperiaatteista. Ideana oli stop motion -tekniikalla leluja animoiden vääntää rautalangasta, miten tragedian dramaturgia toimii.

Aristoteleen mukaan keskikohdan ja lopun tulee välttämättömästi tai todennäköisesti perustua alkuun ja siitä seuranneisiin tapahtumiin. No, kaikki varmasti arvaavat, mitä tapahtuu kun yrittää tehdä yksin elämänsä ensimmäistä animaatiota... 

Hamartia, eli kohtalokas erehdykseni oli se, että kuvittelin selviytyväni kaikesta tee-se-itse -meiningillä ilman kenenkään apua. Kuvauspaikkana toimi olohuoneen lattia, kameranjalustaa ei ollut ja kuvausassistenttina hääri yli-innokas kolmevuotias. Ei siis ihme, etteivät kuvaukset menneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Todellisiin ongelmiin ajauduin kuitenkin editointivaiheessa: vanha läppärinrämäni ei jaksanut pyörittää OpenShot -ohjelmaa, vaan kaatuili tämän tästä. Lopulta en jaksanut enää edes yrittää, vaan tein hätäratkaisuna animaatiosta ”karvalakkiversion” PowerPointilla. 

Tragedian laeista poiketen lopputulos ei kuitenkaan ollut täysi katastrofi. Peripeteia, käännekohta, oli se, kun tajusin, ettei popularisointia tarvitse ottaa niin vakavasti. Missä vaiheessa projektia se tapahtui, sitä en osaa tarkkaan sanoa, mutta ainakin yksi selvä merkki asennemuutoksesta oli se, että pystyin esittämään ”epäonnistuneen” animaationtekeleeni työpajan päätteeksi. Oli myös kannustavaa huomata, että muut kurssilaiset saivat kiinni ideastani ja tuntuivat aidosti pitävän siitä. 

Kurssin tärkein anti itselleni oli se, että sain rohkeutta heittäytyä pois mukavuusalueeltani. Tieteentekijöitä kahlitsee popularisoinnissa usein liiallinen pelko oman uskottavuuden menettämisestä. En usko, että minusta kuoriutuu ikinä hauskoja jutustelevaa vloggaajaa tai päivänpolttaviin ilmiöihin kantaaottavaa sometieteilijää, mutta omia rajojaan ja ennakkoluulojaan voi silti koetella. Tällä kurssilla jos missä se oli hauskaa ja turvallista leikkiä.