Kuka
matkustaa vieressäsi junassa?
Mitä hän
miettii?
Millainen on
hänen tarinansa?
Jo siinä
vaiheessa, kun tein haastatteluja ulkomaalaistaustaisten pienten lasten
vanhempien kanssa väitöskirjatutkimustani varten vuosien 2015 ja 2016
vaihteessa, hämmästyin miten avoimesti minulle vieraat ihmiset kertoivat
itsestään, perheestään ja elämästään. Mietin, miten heidän tarinoitaan voisi
tuoda "suuren yleisön" tietoisuuteen ja samalla rikkoa
maahanmuuttajiin usein liitettyjä stereotypioita. On hyvin tyypillistä, että
itselle vieras ryhmä nähdään kasvottomana massana, josta yksilöt eivät erotu.
Tähän halusin muutosta.
”Tapasin
bussissa hunnutetun naisen. Hän alkoi puhua pojalleni. Sitten hän kysyi minulta
jotakin suomeksi – hän puhui aika hyvää suomea – ja me aloimme jutella. Hän oli
raskaana, joten aloimme puhua lasten saamisesta. Muutaman pysäkin jälkeen hän
kysyi minulta: mutta sinä et ole suomalainen, ethän? Sanoin, että en tietenkään
ole, olen Puolasta. En tiedä kuuliko hän sen aksentistani vai miten, ja sitten
hän sanoi: niin, koska suomalaiset eivät puhu meille. Sitten ajattelin, että
minulle se ei ole iso juttu, koska kukaan ei tiedä, etten ole suomalainen ennen
kuin alan puhua.” (Paulina, 42, Puola)
Tarinoita tilastojen takaa -blogi syntyi Elinan Tutki(ja) bloggaa -kurssilla vuosi sitten. Jatkoin nyt samaa ajatusta, ja erityisesti "Miksi?" -kysymyksen pohtiminen sai minut
miettimään, mitä oikeastaan halusin. Elinan ja oman pienryhmäni
ansiosta rohkaistuin myös villiin visiointiin. Kuunnelma toisi todellakin
kirjaimellisesti esiin ihmisten oman äänen, ei vain minun tulkintaani
heidän tarinoistaan.
”Suomessa on
mukava asua, koska täällä on turvallista ja kaikki toimii hyvin. Naisen elämä
on täällä paljon helpompaa kuin Afganistanissa. Siellä naisten täytyy tehdä
paljon töitä, eikä heillä ole lämmintä vettä tai kodin hoitamiseen liittyviä
laitteita, kuten pyykinpesukoneita. Siskoni, joka asuu Afganistanissa, sanoo,
että heidän täytyy ensin lämmittää vettä ja pestä sitten vaatteet ja tiskit
käsin. Heillä ei ole aina sähköä.” (Camila, 23, Afganistan)
Kurssin aikana
tiedostin yhä vahvemmin sen, että minulla on opettajan ja ohjaajan sielu, ja
minulle paras mahdollinen lopputulos olisi se, että pystyisin jotenkin tuomaan
haastattelemieni ihmisten ajatuksia laajempaan tietoisuuteen. Saatan olla
idealisti, mutta paras lopputulos minulle olisi se, että edes muutama
kantasuomalainen uskaltaisi tervehtiä ulkomaalaistaustaista naapuriaan ja
tiedustella hänen kuulumisiaan luettuaan tai kuunneltuaan näitä tarinoita.
Kurssi toimi siis ainakin minun osaltani vahvana itsereflektion apuvälineenä.
Koin myös pienryhmätyöskentelyn hyvin antoisana.
Muitakin
siemeniä on itämässä, sillä haastattelin myös neuvolan terveydenhoitajia osana
väitöskirjaani, ja yksi popularisointi-ideoistani olisikin viedä
kielitietoisempaa lähestymistapaa sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin. Eli
työ jatkuu :-D
Kiitos Elinalle inspiraatiosta ja kanssakulkijoille rohkaisusta ja villistä visioinnista!
